Työterveyslääkäri

Kouluhyvinvointi – pyhäpuheesta rakenteiden vahvistamiseen

Työterveyslääkäri
2009;27(1):15-19
Matti Rimpelä

Olen ollut 1990-luvun puolivälistä alkaen mukana lukuisissa kouluhyvinvointitutkimuksissa ja -hankkeissa ja vielä useammissa seminaareissa ja työkokouksissa. Seuraavassa pohdin joitakin teemoja, jotka koen henkilökohtaisesti tärkeiksi. Otsikkoon olen jo tiivistänyt tärkeimmän asian.

Kouluhyvinvoinnista puhutaan paljon. Minusta "pyhäpuhe" kuvaa hyvin tämän retoriikan yleisintä sävyä. Aika harvoin esitetään aidosti analyyttisiä ja todellisen tilanteen realistisesti kuvaavia puheenvuoroja. Kehittämishankkeissa usein hanke näyttää tärkeämmältä kuin varsinaisen haasteen vakavasti ottaminen. Lyhytkestoiset hankkeet antavat enemmän tekijöilleen kuin kouluyhteisölle. Tekijöiden oma ahdistus vähenee, kun on tehnyt jotakin. Tehottomassa puuhastelussa on myös se hyvä puoli, että ongelmat pysyvät ennallaan ja jonkin ajan kuluttua voi aloittaa uuden hankkeen.

Miksi näin kriittinen lähtökohta?

Olen kirjoittanut tämän tekstin "paholaisen asianajajan" silmin. Kansainvälisessä vertailussa suomalainen koulujärjestelmä menestyy myös hyvinvoinnin tuojana varsin hyvin, etenkin peruskoulujen luokanopettajavaihe. Mutta myös huolia on. Tässä kirjoituksessa keskityn niihin.

Ikärajat haittana

Vaikka yhtenäiseen perusopetuksen rakenteeseen pyritään, useimmissa kunnissa lasten on pakko vaihtaa koulua keskellä murrosikää. Kukaan niistä lasten ja nuorten kasvun ja kehityksen asiantuntijoista, joiden kanssa olen tästä keskustellut, ei pidä siirtymän ajoittumista viisaana. En ole löytänyt sille tukea oppimisenkaan asiantuntijoilta. Erityisesti pojat kärsivät siirrosta, joka ajoittuu heidän murrosikänsä kannalta pahimpaan mahdolliseen kohtaan. Kun siirtymiä välttämättä tarvitaan, olisi ne ajoitettava lapsen kehitysvaiheiden mukaan, siis mieluummin 9-10. ikävuoteen kuin keskelle murrosikää.

Suomen oppivelvollisuudessa on sitkeästi pidetty kiinni 16 vuoden ikärajasta, vaikka maailma on tänään aivan toisenlainen kuin silloin, kun tuota ikärajaa pidettiin perusteltuna. Kunnat saavat valtionosuutta peruskoulussa ja toisen asteen koulutuksessa oleville. Ilman opiskelupaikkaa jääneille tai opiskelun keskeyttäneille 16 - 17 -vuotiaille kuntien velvollisuutena on tarjota vain lastensuojelua ja nuorisotyötä. Näin juuri se osa, joka tarvitsisi erityistä tukea ammattiin kouluttautumisessa, jää "projektiruuaksi", lukuisten yksittäisten hankkeiden materiaaliksi.

Koululaisetkin tarvitsevat "lähiesimiestä"

Oma mielenkiintoinen kysymyksensä on lasten ja nuorten lähityönjohdon järjestäminen peruskouluissa ja toisen asteen kouluissa. Tätä kuvastaa hyvin tuoreen väitöskirjan sivutulos. Tutkimuksessa sovellettiin Suomeen kansainvälisessä käytössä olevaa lasten vahvuuksia ja heikkouksia mielenterveyden näkökulmasta kartoittavaa kyselyä, johon kuului myös lyhyt opettajan arvio lapsesta. On varsin vakuuttavasti osoitettu, että opettajalta - joka tuntee lapsen - saadaan tällaisessa kyselyssä mielenterveyden muutoksista luotettavampaa tietoa kuin vanhemmilta tai lapselta itsestään. Opettajaosio jäi kuitenkin yläkoulussa tekemättä, kun opettajat ilmoittivat, että kukaan ei tunne lapsia riittävän hyvin voidakseen vastata kyselyyn.

Suomalaisessa työelämässä ja sen johtamisessa korostetaan lähiesimiesten roolia ja henkilökohtaisia kehityskeskusteluja. Koulut ja oppilaitokset ovat tietointensiivisiä työyhteisöjä, joissa avainasemassa ovat oppilaat. Juuri tällaisissa tietointensiivisyyden ja luomisen yhdistelmissä toimiva esimiestyö on arvokas tuki, suorastaan välttämättömyys. Näin siis aikuisten työyhteisöissä. Kouluissa ja oppilaitoksissa lähiesimiestä on sen sijaan vaikea löytää. Luokanopettaja vielä tuntee oppilaansa, mutta noin 13 vuoden iästä lähtien lapsesta tulee "sivistysyrittäjä", joka aika yksin joutuu rakentamaan omaa portfoliotaan. Etenkin silloin, kun koti ei osaa tai jaksa tukea. Nykyinen järjestely ei takaa, että jokaisella lapsella ja nuorella olisi "lähiesimies", joka kantaa huolta hänen opintojensa kokonaisuudesta.

Koululääkärit ovat hävinneet – koulupoliisit tilalle?

Suomi on ollut kouluterveydenhuollon uranuurtajia. 1950-luvun loppuun mennessä kaikki kunnat järjestivät kouluterveydenhuoltoa kansakouluissa. Koululääkäri yhdessä kouluterveydenhoitajan kanssa olivat tuttu ja turvallinen työpari. Tänään "koululääkäri" on käytännössä harvinaisuus. Koko maassa on vain muutamia päätoimisia koululääkäreitä. Sadat lääkärit toki piipahtavat kouluissa tunnin silloin toisen tällöin. Heiltä ei kuitenkaan edes odoteta erityistä perehtyneisyyttä kouluyhteisön ja sen oppilaiden hyvinvointihaasteisiin. Suomessa ei ole lainkaan järjestetty kouluterveydenhuoltohenkilöstön jatko- tai täydennyskoulutusta.

Eilen television aamulähetyksessä poliisiylijohtaja ja opetushallituksen pääjohtaja kertoivat, että kevään kuluessa kaikkiin peruskouluihin nimetään henkilökohtainen koulupoliisi. He vakuuttivat kuinka tärkeä tuttu koulupoliisi on. Milloin vastaavalla kansallisella vakavuudella huolehditaan siitä, että kaikilla kouluilla ja oppilaitoksilla on oma henkilökohtaisesti tuttu lääkäri?

Tietoa ongelmista on ollut jo vuosia - teot puuttuvat

Kun aloimme 1996 kehittää Kouluterveyskyselyä peruskoulujen 8 - 9.vuosiluokille, jo ensimmäisissä kierroksen vastauksissa tulivat selvästi esiin koulujen sisäilmaongelmat. Vuodesta 1998 alkaen tietoja on saatu joka toinen vuosi lähes kaikista kunnista. Vastaukset on raportoitu kunnille ja kouluille. Jakaumat ovat pysyneet lähes samanlaisina vuodesta toiseen. Ensimmäisiä tuloksia raportoitaessa eräs koulupsykologi tiivisti selkeästi, mistä on kysymys: "Kun oppilaat ovat iltapäivisin rauhattomia, empatiaa tarvitaan, mutta on se happikin tärkeää!"

Nuorten terveystapatutkimuksessa havaitsimme 1990 -luvun alussa, että niska- ja hartiasäryt ovat yleistyneet. Sittemmin tämä trendi on vahvistettu useissa eri tutkimuksissa. Kouluyhteisöjen ergonomia on kuitenkin edelleen aivan lastenkengissä verrattuna työolojen ergonomiaan. Vaikka lapset ovat kasvuiässä eri kokoisia, useimmat koulut tarjoavat vain yhtä kokoa olevia pulpetteja. Kun lapset kiertävät luokkahuoneesta toiseen, on käytännössä aika haastavaa sovittaa työtila henkilökohtaisesti. Olisi kiinnostavaa nähdä, miten aikuiset työntekijät reagoisivat, jos heillä olisi työvelvollisuus ja tarjottaisiin ergonomisesti vastaavia työoloja kuin suurin osa kouluista tarjoaa lapsille.

Kouluyhteisöjen turvallisuudesta on keskusteltu paljon. Koulukiusaaminen ja opettajien kokema väkivalta ovat traagisten Jokelan ja Kauhajoen tapahtumien vauhdittamina olleet median kestoteemoja. Valitettavasti tiedämme aika vähän läheisväkivallan trendeistä kouluissa. Ainut suhteellisen luotettava trenditieto tulee Kouluterveyskyselystä vuodesta 1996 alkaen. Kerran viikossa tai useammin toistuva kiusaaminen on tämän tiedon mukaan hieman lisääntynyt. Kun ensimmäisissä kyselyissä 6 - 7 % peruskoulun kahden ylimmän luokan oppilaista koki tulleensa kiusatuksi ainakin kerran viikossa tai useammin, viimeisimmissä kyselyissä ollaan 7 - 8 %:n tasolla.

Koulukiusaamistulokset on raportoitu kuntiin ja kouluihin vuosittain. Varsin yllättävä tulos saatiin, kun vuonna 2007 kysyttiin toistuvan kiusaamisen yleisyyttä peruskoulujen johdolta. Joka kymmenes vastasi, että ei ole tietoa. Noin 14 % ilmoitti, että kiusaamista ei ole lainkaan ja lähes puolet (46 %) arvioi toistuvan kiusaamisen yleisyydeksi 1 - 2 %. Vain kolme prosenttia koulujen johtajista vastasi toistuvan kiusaamisen yleisyydeksi 7 % tai enemmän, siis sen tason, joka oli oppilaiden vastausten mukaan koko maan keskiarvo. Näin siitäkin huolimatta, että suurin osa kouluista oli joka toinen vuosi saanut omien oppilaidensa vastauksiin perustuvan tiedon kiusaamisen yleisyydestä.

Miten tähän on tultu?

Nämä poiminnat osoittavat, että välittämisen ja yhteisöllisyyden rinnalla näen suuria rakennehaasteita kouluhyvinvoinnin edistämisessä. Miksi epäkohdat ovat ennallaan tai jopa syvenevät, vaikka kouluhyvinvoinnista puhutaan niin paljon?

Lasten terveys ja hyvinvointi olivat suomalaisen yhteiskunnan tärkeimpiä teemoja 1800-luvulta 1970-luvulle. Laaja yhteisymmärrys - jota tutkijat ovat kutsuneet väestöpoliittiseksi intressiksi - mahdollisti ja varmisti merkittävät panostukset lasten ja lapsiperheiden palveluihin ja tulonsiirtoihin. 1970-luvun alkuun saakka kouluyhteisöjä kehitettiin kokonaisuutena. Tätä kuvaa mm. se, että kouluhallituksessa oli kouluylilääkärin virka.

Viimeisin selkeä esimerkki kokonaisvastuuseen perustuvasta kouluhyvinvoinnin edistämisestä on vuoden 1973 oppilashuoltokomitean mietintö. Suositeltavaa luettavaa jokaiselle kouluhyvinvoinnista kiinnostuneelle. Jo tuolloin ennakoitiin esimerkiksi psykososiaalisten ongelmien lisääntymistä ja ehdotettiin 500 koulupsykologin ja yhtä monen koulukuraattorin viran perustamista vuoteen 1985 mennessä.

Sitten tuli reilun kahden vuosikymmenen hiljaisuuden jakso. Puhe kouluhyvinvoinnista tuli uudelleen ajankohtaiseksi vasta 2000-luvun alussa.

Kun koululakien uudistamisen yhteydessä 1990-luvulla yritimme tuoda keskusteluun hyvinvointi- ja terveysteemoja, osoittautui se ylivoimaiseksi. Eduskuntakäsittelyn aikana ei myöskään pyydetty lakiesityksistä lausuntoa sosiaali- ja terveysvaliokunnalta. Koululait valmisteltiin turvaamaan oppimista ja opetusta, ei hyvinvointia.

Kouluhyvinvointi jäi 1970-luvulla paitsioon monestakin syystä. Suomen julkiseen hallintoon rakentui jyrkkärajainen sektorijako. Terveys ja hyvinvointi kuuluivat sosiaali- ja terveyssektoriin, koulutus keskittyi oppimiseen ja opetukseen. Lasten ja nuorten terveys ja hyvinvointi paranivat nopeasti ja hyvinvointikeskustelun painopiste siirtyi ensin työikäisiin, sitten 1990-luvulla ikääntyneisiin. Suomalaisen yhteiskunnan rakentamisesta siirryttiin häiriöiden hoitamiseen. Kun aikaisemmin oli tulkittu lasten ja lapsiperheiden tukeminen investoinniksi koko elämänkulkuun, valtio ja kunnat alkoivat tulkita sitä kulutusmenoksi.

Runsaan kymmenen viime vuoden hälyttävät tiedot lasten ja nuorten hyvinvoinnista ja erityisesti palvelukuormituksen kehityksestä ovat hitaasti palauttamassa keskustelua samalla tasolle, jossa oltiin 1970-luvun alussa. On havahduttu huomaamaan, että satojen miljoonien eurojen lisäinvestoinnit lasten sijoittamiseen kodin ulkopuolelle, kouluavustajiin, lastenpsykiatriaan ja muihin häiriösuuntautuneisiin palveluihin eivät ehkä tuotakaan hyvinvointia siinä määrin kuin on oletettu. On pakko palata takaisin juurille. Koululakeihin on jo saatu säännöksiä oppilashuollosta ja kodin ja koulun yhteistyöstä. Lastensuojelulaissa on täsmennetty kuntien velvollisuutta järjestää koulupsykologi- ja kuraattoritoimintaa. Kansanterveyslain nojalla valmistellaan asetusta koulu- ja opiskeluterveydenhuollosta.

Mitä pitäisi myös tehdä?

Julkisessa keskustelussa on puhuttu paljon välittämisestä ja yhteisöllisyydestä. On tärkeää jatkuvasti korostaa kasvatuskumppanuutta ja yhteistä vastuuta. Seinät, organisaatiot ja resurssit eivät yksin takaa hyvinvointia. Tässä yhteydessä keskityn ehdotuksiin, jotka olen johtanut aikuisten työpaikkojen työsuojelusta ja työterveyshuollosta:

1. Koulujen ja oppilaitosten ja myös päivähoidon ja sijaishuollon hyvinvoinnin tutkimusta ja kehitystyötä ei ole Suomessa lainkaan järjestetty. Kyseessä on kuitenkin yli miljoonan lapsen ja nuoren usein kokopäivätyötä vastaavat "työpaikat". Hyvinvoinnin, terveyden ja turvallisuuden kannalta nämä lasten ja nuorten kehitysyhteisöt ovat paljolti samanlaisia ja ansaitsisivat samalla tavalla vahvan tutkimus- ja kehittämispanostuksen, josta aikuiset ovat huolehtineet rahoittaessaan Työterveyslaitosta.

2. Lasten ja nuorten yhteisöjä kodin ulkopuolella - päiväkodit, koulut, oppilaitokset, sijaishuollon ryhmäkodit ja laitokset - säädellään erittäin monenkirjavilla erityislaeilla. Työsuojelu- ja työterveyshuoltolait koskevat vain lasten ja nuorten yhteisöjen työsuhteisia aikuisia. Monien pulmien takana on yksinkertaisesti selkeän velvoittavan lainsäädännön ja sen toteutumisen valvonnan puuttuminen. Perusoikeuksien näkökulmasta olisi pohdittava, miksi aikuiset ovat paljon paremman suojelun ja valvonnan piirissä omissa työpaikoissaan kuin lapset ja nuoret kodin ulkopuolisissa yhteisöissään. Erityisen kiinnostava olisi lapsen perusoikeuksien kannalta pohtia peruskoulun tilannetta, koska oppivelvollisuus pakottaa viemään lapset kouluun, mutta heidän turvanaan ei ole samanlaista työsuojelua kuin aikuisten työpaikoissa. Näin päädynkin esittämään, että olisi valmisteltava ja säädettävä työsuojelulakia vastaava erityislaki, joka kattaisi kaikki lasten ja nuorten "työpaikat" eli yhteisöt, joissa he jatkuvasti toimivat kodin ulkopuolella, ainakin päiväkodit, koulut, oppilaitokset ja sijaishuollon laitokset sekä ryhmäkodit. Samalla olisi myös perustettava työsuojelun valvontaa vastaava ja riittävillä oikeuksilla varustettu valtakunnallinen toimeenpanorakenne.

3. Onneksi jo nyt kouluissa ja oppilaitoksissa on yhteensä reilut 2000 koko- tai osa-aikaista terveydenhuollon, mielenterveystyön tai sosiaalityön ammattihenkilöä. Vaikka henkilöstöä on aivan liian vähän, koostuu siitä jo merkittävä osaamispotentiaali. Valitettavasti tämän henkilöstön yhteisen kouluhyvinvointiosaamisen varmistamiseksi ei ole lainkaan järjestetty jatko- ja täydennyskoulutusta. Työterveyshuollossa on järjestetty suunnitelmallista jatko- ja täydennyskoulusta. Myös lasten ja nuorten "työpaikkojen" hyvinvointiammattilaisille olisi järjestettävä työterveyshuoltoa vastaava valtakunnallinen jatko- ja täydennyskoulutusohjelma. Näin varmistettaisiin yhteinen osaaminen ja sen säilyminen ja jopa vahvistuminen, vaikkakin merkittävä osa kokeneesta henkilöstöstä siirtyy lähivuosina eläkkeelle.

Puhe välittämisestä ja yhteisöllisyydestä ei maksa mitään. Siksi monet yhteiskunnan vaikuttajat ovat mieltyneet tähän "pyhäpuheeseen". Mutta siitä on kovin vähän hyötyä lapsille silloin, kun perusrakenteet eivät ole kunnossa.

Kaikki lapset ja nuoret ovat oikeutettuja kohtuulliseen kouluhyvinvointiin. Rakenteiden tehtävänä on mahdollistaa ja varmistaa tämän tavoitteen saavuttaminen kaikissa kouluissa ja oppilaitoksissa, ei vain niissä, joissa henkilöstö tekee uhrautuvaa työtä olosuhteista riippumatta.

On opettavaista rinnastaa kouluhyvinvointia turvaavia rakenteita työhyvinvoinnin rakenteisiin. Valtion, työnantajien ja työntekijöiden vahvan yhteistyön sijasta kouluhyvinvointi on erittäin hajanaisen toimijajoukon harteilla. Tällaisessa hajaantuneessa tilanteessa ainoastaan vahva poliittinen tahto ja julkisen vallan yhteinen intressi yhdessä mahdollistavat riittävän toimintakykyisen tutkimus- ja kehittämistyön rakentumisen.

Mikä sitten olisi riittävä perusinvestointi? Käynnistämiseen ehdottaisin yhtä promillea päivähoidon, perusopetuksen, toisen asteen koulutuksen ja sijaishuollon yhteenlasketuista menoista.

Olemme ajautumassa työvoimapulaan, vaikka juuri nyt kansantalous yskii. Uuden työvoiman maahantuonnin rinnalla pitäisi investoida kotimaisen työvoiman uusintamiseen. Yhdellä promillella yllä mainituista kokonaismenoista saisimme alkuun kansallisesti merkittävän tutkimus- , kehitys- ja koulutusohjelman sekä uuden lasten ja nuorten "työsuojelulain" toimeenpanon ja valvonnan. Kun samalla vahvistaisimme lasten ja nuorten peruspalvelujen moniasiantuntijatiimejä neuvoloista oppilaitoksiin, tuotto-odotuksena olisi työvoiman uusintamisen maanantaikappaleiden - nuorten työkyvyttömyyseläkeläisten ja vajaatyökykyisten - osuuden merkittävä väheneminen 5 - 10 vuoden kuluttua.

Matti Rimpelä
tutkimusprofessori
Terveyden ja hyvinvoinnin laitos
matti.rimpela@thl.fi